maanantai 26. joulukuuta 2011

Tapaninpäiväajelulla Töölössä

Tänään on Helsingissä tuullut myrskyisästi. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja - tuuli myrskysi. Lumesta ei ole tietoakaan. Töölössä katselin erään talon sisäpihalta kuinka lähes tulkoon pääni yläpuolella liiteli hieno pieni haukka. Se oli varpushaukka, mitä todennäköisimmin, pitkän pyrstönsä ja lähes t-kirjaimen liito muotonsa perusteellakin.

Tässäpä kuvia hieman isommasta linnusta:





Lastenlinnan seinän reliefit on suunnitellut Sakari Tohka (1911-1958). Ja, kyseisessä seinässä näitä kotkareliefejä on enemmänkin kuin nämä kaksi yllä olevaa tänään kuvaamaani.

Vihertävästä ruohosta, lämmöstä ja kovasta tuulesta, laineilevasta merestä huolimatta yhteen Helsingin houkuttelevimpaan ja persoonallisimpaan kahvilaan, Regattaan, oli luotu Joulutunnelmaa:



Kuvassa aurinko paistaa somasti kaura-asetelmaan. Regatassa on aina hyvä tunnelma: punainen tupa ja perunamaa, ja santsikupista maksetaan viisi senttiä – siis asiakkaalle ;)

Iltapäivällä aurinko laski Regatan pihamaan linnunpönttöpuun taakse:


maanantai 12. joulukuuta 2011

Hernekerttu

Nimestään huolimatta hernekerttu ei syö herneitä. Nimensä tämä kerttu on saanut siitä, että sen ääni muistuttaa herneiden helistämistä purkissa. Samasta syystä esimerkiksi Saksassa hernekerttua kutsutaan helistinkertuksi, Klappergrasmücke. Hernekertut eivät siis syö herneitä, vaan ne syövät hyönteisiä, ja kyllä niille myös marjatkin, ainakin loppukesästä, kelpaavat.



Hernekerttu (Sylvia curruca/Lesser Whitethroat, eng.) ei ole isojen metsien laji. Se pesii mieluummin metsän reunoilla, puutarhoissa ja pihoissa. Pesänsä se tekee pensaaseen tai kuuseen, hyvin matalalle. Muninta alkaa toukokuun lopulla. Sekä koiras että naaras hautovat munia noin 12 vuorokautta. Hernekertut saattavat tehdä kaksikin poikuetta kesän aikana.



Suomessa hernekertut ovat erittäin yleisiä. Niiden ääni kuuluu keväisin ja kesäisin puutarhoissa. Elokuun ja syyskuun aikana hernekertut lentävät kohden Afrikkaa, jopa Saharan eteläpuolelle, sekä Arabiaan ja Intiaan – tullakseen sitten taas takaisin toukokuusta alkaen, Suomeenkin. Hernekerttu on yleinen laji kutakuinkin koko Euroopassa.



Kuvat hernekertusta otin 21.8. ikkunan lävitse Kotiniemen siirtolapuutarhalla Lahdessa.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Omenapuuvierailija

Kesällä Lahdessa, Kotiniemen siirtolapuutarhalla, on runsaasti eri pikkulintulajeja, ja isompiakin vierailee, kuten muun muassa varpushaukka, tikat ja närhet. Linnuston rikkaus johtuu linnuille otollisesta ympäristöstä: ympärillä on sekametsää, jossa kasvaa sekä todella vanhoja että nuoria puita ja lisäksi pensaikkoakin. Vieressä on järvi, jossa ei ainoastaan elä vesilintuja, vaan sen ruovikoissa pesii pikkulintujakin. Metsäkaistaleen takana on iso niitty niittylinnuille.  Ja, rauhallisten puutarhojen puut sekä kasvimaat tarjoavat pikkulinnuille syötäväksi yltäkyllin niin siemeniä kuin hyönteisiäkin. Lehtokurppa ja korppi lentelevät päivittäin omia reviirilentojaan siirtolapuutarhan ylitse.

Tämän kirjoituksen kuvat otin ikkunan lävitse.



Oletan linnun olevan ruokokerttunen (Acrocephalus schoenobaenus/ Sedge Warbler, eng.).



Kertut ovat mielenkiintoisia ja kiehtovia - tosin, samalla kertut ovat, mielestäni, myös todella vaikeasti tunnistettavia. Tällä omenapuuvierailijalla on ihanan söpö päälaki: se on viiruinen kuin pienellä punkkarilla, joka on värjännyt siilitukkansa raidalliseksi:


perjantai 25. marraskuuta 2011

Top 5 havainto: Vihertikka

Sunnuntai aamupäivänä, 28.3. 2010, lähdimme Prahassa Petrinin kukkulalle. Halusin nähdä lintuja – jotakin lintuja. Määrittelemätöntä, ilman ennakko-odotuksia lajeista.



Nousimme kukkulan toiselle sivustalle raitiovaunulla. Jäimme kyydistä pois nunnaluostarin luona. Luostariin meni hienoilla autoilla hyvin pukeutunutta porukkaa, mutta me jatkoimme luostarin pihamaiden lävitse kohden Petrinin kukkulan metsiä ja puistoa.

Aamu oli selkeä, eikä puisto- ja metsäalueilla liikkunut vielä muita. Kävelimme hiekkaista puistotietä, kunnes yhtäkkiä näimme jotakin käsittämätöntä ja odottamatonta. Leikatulla nurmialueella maassa oli jotain vihertävän keltaista, joka liikkui. Ja, kun tarkemmin katsoi, niitä olikin kaksi liikkuvaa vihertävänkeltaista, ja hei! Hei, siinähän on jotakin punaistakin!

Ja, samassa tajusimme, mitä näimme: vihertikkoja!



Sydän alkoi pampattaa. Näkisivätkö me meidät ja lentäisivät tiehensä? Ja, mitä ne oikein tekevät?

Kaksi vihertikkaa vastatusten. Niskojaan nakellen. Kun toinen ”nakkasi” nokkansa vasemmalle yläviistoon, samassa toinen ”nakkasi” oman nokkansa vastakkaiseen suuntaan ja alaviistoon. Sitä ne tekivät. Ne olivat soitimella. Eivätkä ne vähääkään välittäneet meistä. Ne olivat todella intensiivisessä kahdenkeskisessä tanssissaan. Muu maailma oli niille samantekevää. Niillä oli keskenään tosi kysymyksessä.



Vihertikoista on vaikea erottaa naaraita ja koiraita toisistaan. Oli arvoitus olivatko nämä kaksi soidintanssia esittänyttä tikkaa koiras ja naaras. Vai, oliko siinä kaksi koirasta, jotka taistelivat naaraasta. Ja, jos ne olivat kaksi koirasta, niin silloin naaras todennäköisesti oli jossakin lähistöllä jännittämässä kumpi koiraista kisan voittaisi.
Sellaista näkyä olin uskonut voivani katsella ainoastaan jostakin luontodokumenttifilmeistä. Mutta, tämä ei ollut filmiä, vaan upean todellista, ja ennakoimatonta. Hieno, muistiin painautunut hetki, jollaista en ehkä toista kertaa saa kokea. Vihertikat soitimella.

Oliko siis kysymyksessä kosiotanssi vai taistelutanssi, jota tikka tässä lanteet keinuen tanssii:



Lintukirjat kertovat, että koiraalla mustan viiksijuovan keskusta on punainen, kun taas naaraalla viiksijuova on kokonaan musta. Ja, tämä tieto riittää pulman ratkaisuun. Nämä kaksi vihertikkaa olivat koiraita. Ja, niin ollen ne kamppailivat tanssissaan naaraasta. Jälkeen päin voin harmitella, kun tuolloin en tajunnut, että olisi pitänyt katsella myös ympärilleen ja yrittää havaita naarasta: oliko se jossakin lähettyvillä katsastamassa kummasta näistä urhoista tulisi sen sulhanen?



Vaikka toisaalta, olisiko kaksi koirasta taistelleet siinä reviiristä, eikä naaraasta? Toisella tikalla oli jo yksi sulka ”pystyssä” eli se toinen tikka oli jo nokkinut sitä ja lähes repäissyt sulan irti:



Vihertikka (Picus viridis/Eurasian Green Woodpecker) on Suomessa erittäin harvinainen vierailija. Suomessa sitä on nähty vain seitsemän kertaa, joista ensimmäinen havainto oli vuonna 1931 ja viimeisin vuodelta 2007. Sen sijaan vihertikkaa esiintyy kaikissa naapuri maissamme. Se tuntuu ensin yllättävältä, että miksi ei sitten Suomessa.
Bird Lifen uusimmassa Linnut-lehdessä (  Linnut 4/2011) on William Velmalan mielenkiintoinen artikkeli: Vihertikka on mainettaankin harvinaisempi. Siinä Velmala kertoo vihertikan olevan erittäin paikkauskollinen. Kun nuoret tikat itsenäistyvät, ne eivät lennä muutamaa kilometriä kauemmaksi synnyin seudultaan. Vihertikat eivät mielellään lennä aukeiden alueiden yli. Siten virolaiset ja ruotsalaiset vihertikat eivät todennäköisesti lähde ylittämään merta tullakseen Suomeen. Kaikki todetut seitsemän vihertikka-havaintoa ovatkin itärajan tuntumasta: ne ovat harhautuneet Venäjän puolelta Suomeen päin keväällä, ja toiset taas syystuulien mukana. Lisäksi, vihertikkakannat Euroopassa ovat taantumaan päin. Sekin omalta osaltaan viittaa siihen, että vihertikkoja ei tulla niin vain Suomessa näkemään.


Kaiken kaikkiaan vihertikka on elinvoimainen laji, vaikka se pesiikin ainoastaan Euroopassa ja paikoin Lähi-Idässä. Jossakin Britteinsaarilla vihertikkaa näkee lintujen ruokintapaikoilla, vaikka vihertikan pääasiallisin ravinto ovatkin muurahaiset. Ja, tässäpä Basil Edenin upea maalaus brittien kirjasta Birds of Town and Village, johon vihertikka on päässyt kanteen asti:



Petrinin kukkulalla metsikössä ja puistossa oli useita vihertikkoja. Kevät teki niistä aktiivisia ja siksikin niin näkyviä.



Minä olin paitsi Petrinin kukkulalla niin lisäksi yhtäaikaisesti hetkellisesti myös onneni kukkulalla. Mikä ihana aamupäivä Petrinin kukkulan keväässä vihertikkojen keskellä!


Top 5 havainnot. Niitä, jotka ovat jääneet mieleen. Kyse ei ole harvinaisista linnuista, vaan mieleenpainuvista kokemuksista lintuillessa. Jotakin sellaista, mikä muistikuvissa toistuu. Jotakin, mihin mieli palaa itsekseen ja rauhoittuu, tai ihmettelee ja iloitsee. Muistikuvia, joissa mieli ja kaikki itsessä ovat levollisia. Ne ovat Top 5 havaintoja. Ja, vielä varmaan enemmänkin. Sellaisia havaintoja, joissa on jotakin, jostakin syystä. Jokin havainnoissa tai havaintotilanteissa, tai yhteensä niissä molemmissa, on vaikuttanut syvästi. Ehkä kokemuksen tasolla, tai elämyksen tasolla, on ollut jotakin ainoalaatuista. Jotakin, joka on vain tullut rakkaaksi ja tärkeäksi. Jotakin, jota voi kutsua elämänsä Top 5 havainnoiksi. – Mitä sitä selittelemään.